Ennen kuin sä lähdit, sä olit kiireinen.
Silloin, mä olin tahollani hauras ja epävakaa, mun kanssa oli vaikea olla. Sulla oli paljon asioita järjestettävänä isojen muutoksien edessä. Lopulta sä lähdit sanomatta mitään. Mulle jäi vain kysymyksiä, jotka valvottivat öisin. En ollut vihanen, harmissani vain – en ymmärtänyt, kun et selittänyt mitään.
Vasta sitten, kun olit jo perillä ja asettunut kauas aloillesi, otit yhteyttä – olit pahoillas, että vaan lähdit. Sanoit, ettet vaan osannut toimia silloin. Silloin mä olin vaan koettanut sulkea sut mielestä.
Silloin, mä romahdin – et ollutkaan hylännyt mua lopullisesti.
Silloin, sä lupasit tulla jouluksi kotiin.
Tätä on jatkunut jo viis vuotta. Alussa ihastuttiin, melkein rakastuttiin, mut sit mä ahdistuin ja särjin sun sydämen. Mä olin kiireinen.
Myöhemmin molemmilla oli niin monenlaisia kuvioita, mut aina ajauduttiin takas toistemme luo – oltiin toistemme takaraivoissa. Koskaan ei oltu samaan aikaan valmiita olemaan me, vaan jumpattiin edestakas. Aina välillä meillä oli meijän oma juttu, joka toimi ja sit välillä vaan sattu. Aika ajoin oltiin taas alussa – sulla oli ikävä mua ja mulla sua.
Nyt et oo koodannut aikoihin… Enää en oo varma, aiotkohan sittenkään tulla jouluksi kotiin, vaikka lupasit. Tuutkohan mun luo? Ehkä et. Luultavimmin oot kiireinen. Niin, niinku mä olin silloin aikaa sitten. Niin mä luulen.
Se siitä.