Ei sovi herkille, äitille, iskälle tai isovanhemmille.
Teksti käsittelee seksuaalista hyväksikäyttöä ja voi aiheuttaa voimakkaita reaktioita. Tekstissä käytetään jokseenkin raadollista kieltä tapahtumien kuvailemiseen.
En tiiä, mistä alottaa.
Luulen, että oon tavallaan käsitellyt tän jo. Ainakin oon antanut anteeksi – muuten en ois ehkä pystynyt siirtää tätä vuosiksi taka-alalle.
Nyt haluun kokeilla, miltä tuntuu kirjottaa tästä. Teitä on kolme.
2015
Olin joskus yläasteen alussa ihastunut suhun. Sain sulta aina erityistä huomiota, sellaista, mitä epävarma yläasteikäinen tarvitsi. Olit sellainen, että sun kanssa oli hauskaa, susta pidettiin ja ihmiset viihtyi teidän kotona. Yhtenä lauantaina oltiin oltu siellä porukalla. Unohdettiin kello ja lopulta kotiin ei enää mennyt busseja. Sanoit, että voisin nukkua sun vieressä. Muiden lähdettyä käytiin nukkumaan. Halusit nukkua yöpöydän puolella, joten menin seinän viereen.
Jossain vaiheessa yötä havahduin sun käsiin mun vartalolla. Ne seikkaili mun paidan alla, vyötäröllä ja sen alapuolella. En ollut enää pitkään aikaan ajatellut sua sillä tavalla. Säikähdin – en oikein ymmärtänyt, mitä tapahtuu, tulit koko ajan lähemmäs, kosketit kaikkialta, pakokauhu iski ja puristin silmiä tiukemmin kiinni. En osannut reagoida, sanat ei tullu suuhun ja yhtäkkiä huomasin, että samalla, kun koskettelit mua, sä hyväilit itseäs – tai noh tarkemmin, tunsin tasaisen tahdin mun selässä, kun sun toinen käsi osui siihen sun masturboidessa. Ajattelin, et lopetat pian, jos vaan esitän nukkuvaa. Menin koko ajan lähemmäksi seinää ja toivoin, et siitä pääsis läpi. Aina, kun pyörähdin lähemmäksi betonia, tulit perässä, olit mussa aivan kiinni, kosketit kaikkialta, vaikka yritin vääntelehtiä pois. Mua itketti, ja teki mieli huutaa, mut mun kroppa ei totellut käskyjä. Jossain vaiheessa olit valmis, annoit mun olla ja lopulta nukahdin.
Aamulla, lähdin ensimmäisellä bussilla ennen kuin heräsit.
Maanantaina koulun jälkeen oltiin bussipysäkillä – pidin suhun metrien etäisyyden. Muutamaa minuuttia ennen bussin tuloa, tulit mun luo, katoit silmiin ja kysyit ”oliks sulla kiva ilta lauantaina”.
Ensimmäisinä viikkoina, en pystynyt katsomaan sua silmiin koulussa, sun läsnäolo ahdisti ja silloin mua jopa hävetti. Aina, kun näin sut, mietin, miksen sanonut mitään, miksen osannut tehdä mitään. Aattelin, et se oli mun vika – itepähän olin suostunut nukkumaan sun vieressä. Pitkän aikaa tuntui tosi ahdistavalta päästää ketään lähelle.
Kesti kolme kuukautta ennen kuin puhuttiin, pyysit anteeksi ja kerroit olevas huolissas itsestäs, että olit itekin säikähtänyt sun käytöstä ja ettet normaalisti tee niin. Annoin anteeksi.
Vuosia myöhemmin puhuttiin kerran jos toisenkin siitä, koska se ei enää tuntunut pahalta ja joka kerta pyysit uudestaan ja uudestaan anteeksi.
2017
Taas kello oli yli illan viimeisten bussien. Sanoit, että voisin yöpyä teillä, sinne jäi paljon muitakin. Viimeinen vapaa sänkypaikka oli sun vieressä. Aamuaurinko nousi jo ja mua väsytti aivan loputtoman paljon. Nukahdin niin, että tunsin sun käden mun selkää vasten. Yllättäen havahduin, kun pyörähditkin aivan kiinni muhun, laitoit käden mun ympärille ja musta tuntui inhottavalta, mutta nukahdin uudelleen. Havahduin taas käsiin, jotka seikkaili mun vartalolla. Lamaannuin, taaskaan sanat ei tullu suuhun, vaikka yritin. Kosketit, koskettelit ja kopeloit. Painauduit aivan kiinni, olit iholla. Ajattelin vaan sitä, miten tyhmä olin, kun tulin sun viereen. Mun mielessä vaan pyöri, et mun olis pitänyt tietää – näin oli käynyt ennenkin. Nielin kyyneleitä niin kauan, että lopetit ja lopulta nukahdin.
Parin tunnin päästä heräsin, keräsin kamat ja lähdin pois ennen muiden heräämistä.
Ehkä vuoden päästä, yhtenä iltana puhuttiin ja pyysit anteeksi, selitit, ettet ollut yhtään tajunnut tilannetta. Aikaa oli kulunut, annoin anteeksi.
2019
Pääsin kolmelta yötöistä ja olin luvannut hakea sun kaverin baarista. Narikan edessä näin sut, olit tosi huonossa kunnossa ja pyysit kyytiä kotiin. Aattelin, etten voi jättää sua sinne pärjäämään itekses, enkä edes halunnut, olithan sä joskus mulle tärkeä – tavallaan edelleen.
Vietiin ensin se kaveri, jota alunperin tulin hakemaan. Sammalsit jotain jostain naisesta, huorittelit ja sammuit takapenkille. Sun kotioven edessä pyysit, et saattaisin sut – halusit, että tuun mukaan. Sanoin, et mun täytyy nyt ainakin parkkeerata ensin. Pyysit päästä autosta ulos, sulla oli paha olo. Parkkeerasin korttelin päähän ja tulin siihen, mihin jätin sut. Istuit aidalla, oksennusta sun valkoisella neuleella. Olit tosi huonovointinen ja pyysit mua auttamaan. Pyyhin sun kyyneleet ja autoin sut ylös, vein sut sisään. Pyysit, että jäisin. Kello oli viis aamulla. Käskin sun mennä suihkuun ja menin sun sängylle lataamaan puhelinta.
Tulit suihkusta, alasti. Tulit mun viereen, tartuit mua kasvoista ja suutelit. Sanoin, et ehkä kannattais nyt vaan nukkua, katotaan sit aamulla. Sanoit kuitenkin, et haluut nyt, tartuit mua hiuksista ja työnsit alaspäin. Revit hiuksista, löit kasvoihin, haukuit ja kirosit. Kyyneleet valui mun poskilla, kun riuhdoit mua. Oot mua reilusti isompi, olit tosi humalassa ja vihainen. Olin selvinpäin, väsynyt ja oikeestaan myös vähän peloissani. Sitä kesti kai reilun tunnin ajan ja lopulta olit valmis ja sammuit. Halusin lähteä, mutta olin väsynyt ja hajalla, tuntui, ettei olis turvallista ajaa, joten päätin jäädä ja lopulta nukahdin.
Aamupäivällä heräsin, säkin heräsit, olit ihan kuin et muistais mitään. Taisit vähän hämmästyäkin mun vierestä heräämistä. Keräsin kamat, lähdin, istuin autoon ja odotin, että kyyneleet lakkais valumasta, että nään ajaa. Taas tuntui, että olin jälleen ollut vaan oman tyhmyyteni uhri. En missään kohtaa ollut sanonut sulle ei. En tiedä pelkäsinkö vai miks en taaskaan saanut sitä sanottua. Monta päivää sen jälkeen, mun niska oli edelleen kipeä siitä riuhtomisesta eikä uni tullut iltaisin.
Kuukausia taas meni, törmättiin kerran baarissa, keräsin rohkeuteni ja sanoin sulle, että viime kerta ei tuntunut musta hyvältä, ettei se ollut ok. Selitit, ettet muista kunnolla, mutta pyysit anteeksi. Annoin anteeksi.
Ei on ei, melkein kaikki tietää sen, mut mä en yhdelläkään noista kerroista pystynyt sanomaan mitään. Olin hiljaa, lamaannuin ja vasta pitkien aikojen päästä pystyin sanomaan mitään. Olisin voinut sanoa jokaiselle teistä ei, ja uskon, että syyllisyyden tunne auttoi antamaan anteeksi. Ette te oo pahoja. Aina mä kuitenkin lopulta nukahdin ja aamulla kaikki tuntui unelta.
Sitten kerran viime syksynä olit vielä sinä. Ilta kului pussaillessa ja päättyi sun luo. Oltiin kovassa humalassa ja istuttiin sun parvekkeella, kun yllättäen sain sulta avokämmenestä kasvoille. Silloin mä sanoin, et noin sä et tee. Et koskaan, et kellekään, et missään tilanteessa. Sä ymmärsit, pyysit anteeksi ja silloin, kun myöhemmin mentiin nukkumaan, mua ei pelottanut, koska sillä kertaa mä sanoin, sä kuulit, kuuntelit ja ymmärsit. Sillä kertaa pelkäämättä, lopulta nukahdin.
Mikäli teksti aiheutti voimakasta fyysistä huonoa oloa tai ahdistusta, järkytti syvästi tai käsitteli itsellesikin kipeää aihetta ja haluaisit jutella, mut tavoittaa sosiaalisessa mediassa käyttäjänimellä @emmisoderholm. Mikäli olet kokenut vastaavaa, etkä ole käsitellyt kyseistä, apua saat muun muassa: tukinainen.fi/, mielenterveysseurat.fi/turku/materiaalit/tietoa-kriiseista/seksuaalivakivalta/, puheet.net/auttavat-puhelimet-suomessa/