Koko viikon on ollut hankala keskittyä hyviin asioihin, kun mieltä varjostaa tunne omasta kelvottomuudesta. On todella inhottavaa, kun ei muista laisinkaan, mitä hyvää itsessä on tai missä asioissa on hyvä. Kun on normaalisti itsevarma ja itsetietoinen, itsensä kyseenalaistaminen tuntuu murentavan minuuden pohjan. Olenko sittenkin väärässä? Enkö olekaan hyvä näin?
Sitten kaiken lisäksi, kun vielä tekee arjessa asioita, jotka perustuvat motivaatioon ja itseensä luottamiseen, kokonaisuus murenee ja hukassa olemisen tunne ottaa vallan. Ahdistus hiipii luo, eikä sitä pääse pakoon. Mistä nyt päällä olevan ahdistuksen aiheuttaneet epävarmuudet tulevat?
Mieli tekee temppuja, kun vaan pohtii, miksi on niin huono ja tuntee olevansa riittämätön. Ahdistus on niin valtaaottava, ettei se jätä hetkeksikään rauhaan. Työ ahdistaa, vapaa ahdistaa, miehet ahdistaa, naiset ahdistaa, muut ahdistaa, raha ahdistaa, sotku ahdistaa, epävarmuus ahdistaa, mutta suurimpana kaikista, juuri nyt minuus ahdistaa.
Riittämätön minuus. Itsensä epäilyn seurauksena on pelko itsensä ja muiden menettämisestä. Kuka tahansa voi lähteä koska tahansa – joko fyysisesti tai henkisesti. Niin valmis, kun siihen luulee olevansa, se yllättää, shokeeraa ja järkyttää koko olemusta. Jos en ole enää minä, olenko enää kukaan? Merkitsenkö enää mitään? Mieli totisesti tekee temppuja. Kirjoittaminen onneksi vähän helpottaa. Paineen tuntu rinnassa hellittää hieman ja hengitys alkaa tasaantumaan. Pelottava minuus ja minuudettomuus antavat otteestaan vartalossa myöden ja pystyn jo hieman rauhoittumaan. Selviän tästä kyllä – tälläkin kertaa, vaikka tunne otti hetkellisesti vallan. Pian se on ohi – ei enää kauaa.