Oon ollut viime aikoina sellasessa lukossa, että on vaikea sanottaa ajatuksia. Joka päivä oon vaan rämpinyt sellasessa tunteiden sekamelskassa.
Oma epävarmuus, muiden haasteet, ulkopuolisuuden tunne, yksinäisyys, riittämättömyys, korona, jatkuvat muutokset, muiden odotukset ja pelko oman itsensä kadottamisesta – ja toisaalta löytämisestä – pyörivät mielessä. Takaiskut tuntuvat tuplasti isommilta, ahdistus arkipäiväistyy ja tunteiden skaala heittelee laidasta laitaan. Tuntuu vähän, et olisin lukittuna johonkin, enkä pysty tekemään elämässäni sellasia pysyviä muutoksia, joilla mieliala muuttuis paremmaksi. Yks vaikeimmista asioista on ollut omien diagnoosien hyväksyminen. Ei jotenkin tunnu yhtään hyvältä hyväksyä tai silleen omaksua sitä, että itsessä oikeesti on jotakin sellasia vaikuttavia tekijöitä – tietynlaisia epäkohtia – jotka luetaan sairaudeksi. Mähän elän silleen ihan tavallista elämää, eihän sillon pitäis olla mitään vikana?
Sit toisaalta tuntuu, et nyt kyllä oikeesti vaikuttaa vaan nää olosuhteet. Ei sitä nyt jotenkin yhtään käsitä, et tässä ihan oikeesti eletään todella poikkeuksellista ja historiallista aikaa. Tavallaan kaikki tuntuu ihan normaalilta, paitsi, että huomaa ja arvostaa sellasia pieniä tavallisia asioita. Siis ihan perusjuttuja: voi käydä ulkona, nukkua, syödä, olla yhteydessä ihmisiin ja päättää, mitä tekee. Radikaalein muutos on oikeesti varmaan se, et ajatukset lentää ja tunteet on tavallista isompia. Kyl sen joka päivä muistaa, et joskus tää loppuu ja sillon tapahtuu sit jotain hyviä asioita. Sit osaa varmaan myös nauttia enemmän, kun tietää, et selvittiin.
Yks raskaan tuntuinen kela viime päivinä on ollut se, etten oikeen tiiä, millasia ihmisiä tarttisin mun elämään, et tuntuis paremmalta. En jotenkin oo parhaimmillani nyt ja tarttisin ehkä enemmän mun ihmisiltä sellasta syvää yhteyttä, rohkaisua, energiaa ja erityisen paljon huomiota ja ymmärrystä – en tiiä. Samalla aivan yhtä raskaiden kelojen kanssa painivilta ystäviltä ei halua vaatia mitään. En ymmärrä aina itteäni niin ku toivoisin, niin sit tuntuu myös ihan superraskaalta koittaa selittää itteään muille. Kun omia ajatuksia ei osaa järjestää, toivois, että joku lukis niitä, mut ei sellaista voi vaatia edes omilta lähimmiltä ihmisiltä. Se taas korostaa sitä omaa epävarmuutta ja itsensä kyseenalaistaminen on niin paljon helpompaa. Tuntuu ulkopuoliselta ja siks myös yksinäiseltä. Siihen se rakentuu se oravanpyörä, jonka väliin on vaikea päästä. On niin turhauttavaa tuntea näin vahvasti, samalla kun on kontrollissa niin heikosti. Uuvuttaa.