Minä ja hiljaisuus täällä kaukana kotoa, kaukana kaupungista, kaukana kaikesta. Pakenin Lappiin rauhoittumaan. Täällä tunturissa kukaan ei voi vaatia multa mitään. Tuhat kilometriä etäisyyttä kotiin ja arkeen, sen se kai vaatii, että voin istua yksin nuotiopaikalla ilman autojen ääniä, puhelinsoittoja, palavereja, velvollisuuksia. Luminen luonto toukokuussa varistelee sopivasti pois arkisuuden ja normit, odotukset ja suorittamisen. Täällä mä riitän. Polvea myöten hankeen uppoaminen ei ärsytä vaan hymyilyttää. Ei aikataulua, vaan mä ja mun tarpeet. Pystyn hengittämään ja ajattelemaan ne ajatukset, joille ei kaupungissa oo tilaa tai aikaa. Kuulen mun äänen ja myös kuuntelen sitä. Täällä pystyn tuntemaan, ilman, että ahdistaa ja on sekavaa.
Joo aurinko, just noin. Pilkistä puiden välistä ja heijasta sun valo mun kasvoille, kirjaan ja hankeen. Mulla on nyt aikaa antaa sun kohottaa hymy mun huulille. Olin oikeestaan unohtanut, että rauhallisuus ja seesteisyys voi olla tunnetiloja.