Eilen, kun huristelin Ylläkseltä Levin kautta Rovaniemelle, mulla oli autossa pari tuntia hyvää aikaa käydä vähän keloja läpi. Rupesin miettimään, et mitkä asiat on sellasia, joihin oikeesti haluun keskittyä ja mitä asioita kaipaisin lisää tai toisaalta mitä en kaipais sitten yhtään.
Musta tuntuu, et oon viime aikoina hukuttautunut puhelimen ja tietokoneen selailuun ja uusien hommien keksimiseen, miettiny aivan liikaa sitä, mitä näytän muille ja miten muut näkee mut. Oon unohtanut miettiä, et mitä mä oikeestaan itse aattelen tai haluan, vähän jopa, et mikä, millanen tai kuka mä oon ja toisaalta mitä ja millasia muut on. Samalla, kun en oo enää ollu niin tietoinen itsestäni, muista ja siitä, mitä haluun, oon vähän menettänyt otetta ja siks on ehkä ollut jotenkin raskaampaa. Taidan olla sellanen ihminen, et mun on oltava tosi tietonen ympäristöstäni ja itestäni, et pystyn silleen keskittymään olemiseen ja tekemiseen.
Nyt, kun en oo oikeen ottanut ja antanut itelleni tilaa ajatteluun, oon antanut jotenkin vähän virran viedä ja ajelehtinut vaan. Oon ollut pitkälti aina jossain yhteisössä joka päivä ja saanut sieltä peilausta mun tekemisille, kun ihmiset antaa reaktioita, mut nyt oon ollut niin paljon tosi pienissä yhteisöissä, et se oma rooli on jotenkin hämärtynyt. Eilen autossa pysähdyin miettimään mua ja mun ihmisiä. Millasia mä ja mun ihmiset ollaan? Olin unohtanut paljon itestäni. Mietin miten muut on kertonu näkevänsä mut ja vertasin sitä siihen, miten mä itse nään. Luulen, et näytän muille vähän kauniimmalta kuin itselleni. En usein aattele itestäni kauheen kiltisti. Nyt kuitenkin aattelin, olis ehkä syytä, vois tehä ihan hyvää olla itselleen kiltimpi. Huomasin, et annan tosi paljon enemmän tilaa huonoille ajatuksille, kuin hyville. Se ei voi ollla kovin kestävää. En haluu unohtaa mua.