Koko kevään on ollu vaikeeta vaan tarttua kynään ja alkaa kirjottaa. Ensin oli työstressi ja muut, mut sen jälkeen on ollut muuten vaan hankalaa. Kaipaisin kai enemmän sellasta rutiinia, et säännöllisesti pysähtyis ajattelemaan ja sit ehkä puhumaan tai siis kirjottamaan keloja auki. Keloja nimittäin on ja paljon. Katotaan, mistä kaikesta jaksaa kirjottaa, mut ainakin tärkeitä itsetutkiskelun hetkiä on ollut. Oon pohtinut mun suhdetta päihteisiin. Oon kokenut oivalluksen jo viiden terapiakerran jälkeen. Oon vellonut siinä, miten musta tuntuu, et oon näkymätön vertaisteni rinnalla. Oon huomannut, että oon yllättäen alkanut tuntea vetoa aivan uuden profiilin ihmisiin. Mun ystävyyssuhteet mietityttää.
Kaipaan ryhtiliikettä elämässä. Tuntuu, et oon jonkunlaisessa ristiaallokossa ja se tuskastuttaa, mut toisaalta myös helpottaa, koska huomaan, et oon sen myötä tulossa jonkunlaiseen käännekohtaan. Se vähän pelottaa, mut myös luo toivoa. Jotain hyvää on varmaan tapahtumassa aika pian. Jännittää ja innostuttaa.