Sisältövaroitus: mielenterveysongelmat, itsemurha
Me tavattiin lukion ekana päivänä. Ensimmäiset nimikierrokset, tutustumispäivät ja muutamassa päivässä meistä tuli ystävät. Meidän ystävystyminen tapahtui nopeasti ja luontevasti. Oltiin kaks isoa persoonaa, äänekästä viihdyttäjää, ymmärrettiin toisiamme hyvin. Aika nopeesti löydettiin myös yhteisiä elämän kipukohtia. Kerroit mulle sun taustoista ja kipeistä muistoista. Paikattiin toistemme haavoja puhumalla ja vauhdikkaalla vapaa-ajalla. Siihen aikaan hoidettiin kyllä koulu, mut paljon myös keskityttiin viihtymiseen. Myös tärkeet asiat kiinnosti, me molemmat haluttiin opiskelijakunnan hallitukseen, mut nuoruudesta nauttiminen, seikkailut ja rajojen hakeminen oli arkista. Oltiin koko ajan yhdessä.
En silloin tajunnut sitä, mutta sä olit mun lähipiirin ensimmäinen ihminen, joka oli avoin omista mielenterveysongelmistaan. Sun kanssa opin siitä, ettei kaikki oo niin mustavalkosta ja että kaikkiin tuntemuksiin ei voi vaikuttaa itse. Nykyään jo mulle itsellenikin tutut paniikkikohtaukset ja masennus oli sillon uutta, mutta sun kanssa opin toimimaan niiden kanssa ja käsittelemään niitä. Sulla oli välillä huonompia, välilla parempia päiviä. Kerran koulussa muistan, kuinka olit hajalla, oli sun ystävän itsemurhan vuosipäivä. Mä en osannut sanoa tai tehdä juurikaan, koitin vaan olla siinä. Mielenterveyden haasteiden lisäksi, avarsit mun maailmankuvaa monella saralla. Olit mun ensimmäinen ystävä, joka oli avoimesti bi-seksuaali. Kerran oltiin Espoossa kavereiden keikalla ja keikkapaikan vessassa aloit itkemään. Sanoit, että haluut kertoa mulle jotain ja tulit mulle kaapista. Kerroit, että oot muunsukupuolinen. Se oli sulle itsellesikin vielä tuore ja arka aihe. Sä olit siitä erityinen, että tosi nuorella iällä olit jo mennyt läpi niin monen asian, että välillä tunnuit ihan aikuiselta mun rinnalla.
Jossain kohtaa sä aloit tippua vauhdista. Enää et oikein tullut kouluun ja jäit opinnoissa jälkeen. Et enää hakenut jatkokautta opiskelijakunnan hallituksessa, et enää ollut koko ajan läsnä. Me alettiin vaivihkaa etääntymään. Enää et postannut musta kuvasarjaa sun priva-ig-tilille. Ystävyys säilyi silti. Ei oltu enää niin tiiviisti yhdessä, mut oltiin toisillemme edelleen tärkeitä. Sit jotain tapahtu. Jätit lukion kesken, vietit aikaa vaan muiden kanssa, et enää yhteisen porukan. Joidenkin kans olit edelleen tosi tiiviisti tekemisissä. Munkin arki täyttyi kiireistä – pääasiassa asioista, joihin sä olit rohkaissut mua. Ei oikein oltu yhteydessä.
Aikaa meni. Sitten kerran sain kuulla, että sä aiot lähteä pois Suomesta ja aloittaa alusta. Tapasit sun ystäviä ja jätit hyvästejä. Me oltiin tekemässä sun muuttoa. Viimeisen kerran me nähtiin Alppiruusupuistossa. Irtauduttiin porukasta hetkeksei, koska halusin sanoa sulle jotain vielä kahden. Puhuttiin, itkettiin ja rutistettiin pitkään ja tiukasti. Sovittiin, että sitten, kun sä lähdet, muistaisit mut hymyillen kukkamekossa siihen asti, että tavataan taas. Viimeisen kerran meillä oli kivaa ja lopuksi halattiin hyvästiksi, hoettiin mä-rakastan-sua-mantrat ja sitten sä lähdit.
Sen jälkeen en oo kuullut susta. En tiedä, kuulenko enää koskaan. Ensin sun ajatteleminen nostaa kyyneleet silmäkulmiin, mutta sitten muistot susta pyyhkii ne pois. Oot edelleen siellä jossain.
Celinan nimi on muutettu.