Silmän kantaman rajamailla sumeneva rantaviiva ja äärettömiin kantava horisontti. Meren tuoksu ja historian hienontama santa. Muistan taas, miten pieni olenkaan. Viimeöinen virheeksi nimittämäni tietoinen valinta muistuttaa minua ihmisyyden yksinkertaisuudesta ja typeryydestä. Moraalikäsitykset, mielenterveys, ahdistus, tunnelukko, itsensä huijaaminen – absurdius ja abstraktius. Ihmisyys on solmuton lankakerä, jota emme saa siltikään auki. Sattumien summa on alku ja kadotus loppu. Lopussa en halua jäädä multaan makaamaan. Haluan tuhkaksi mahdollisimman nopeasti. Fyysistä jälkeä ei jää laisinkaan, kun olen tuhkaa. Pientä kuin historian hioma santa varpaissani. Tuhkaksi olen tuleva. Fyysikoille olen vain hiilijämä. Ihmisyyden mystiikka on ikuinen ja ajaton kuolevaisuus. Yhden ajattomuus vie ja toisen tuo. Ainoa, mitä jää, on abstraktius. Muistot. Joskus aurinko nousee niin, että olen vain muisto. Elossa vain mielissänne. Suljen silmät ja mielenmaisema maalautuu hiekkadyynien päälle. Siten pääsen rakkaideni luo. Kuolevaisuus ei voi viedä sitä, mitä mielissä elää. Muistotkin voivat toisinaan pyyhkiytyä. Toisinaan haluan unohtaa, mutta koskaan en voi kokonaista ihmiselämää ja mielen maailmaa poistaa. Ajaton kuolevaisuus. Tuhkaksi olen tuleva. Joskus lähden. Meren äärelle haluan haihtua, osaksi santaa. Tuhkanikin on historian hienoksi hioma. Joskus. En pelkää.