Istun yhdessä elämäni tärkeimmistä paikoista. Callen ja Maggin Marisan vieressä. Lill Limpan, Står Limpan, Sågudden, Kalvholmen ja muut. Aivan kaikkien saarien ja luotojen nimiä en muista. Hillitsemättömältä tuntuva kiukku puskee syvältä sisältäni. Rikkinäinen turhautuminen purkautuu kyynelinä poskilleni. Lapsuuteni maisema on se, jossa jonkun tutun tuttu lyö minua paistinpannulla kasvoille. Lapsuuteni maisema on se, jossa joku tuntematon porukka, raskasta musiikkia kuuntelevia, tummiin mökkivaatteisiin sonnustatutuneita miehiä tervehtii minun rakasta Aleksiani NATSITERVEHDYKSELLÄ. En onneksi nähnyt sitä. En olisi voinut hillitä itseäni. Tämä on turvapaikkani ja tänne halusin tuoda ystäväni ihanan maalaisjuhannuksen luo. Täällä nuo miehet rikkovat minut. Miten minun turvapaikassani joku julkeaa käyttäytyä RASISTISESTI, minun rakasta Aleksiani kohtaan. He tahtovat pahaa. Niin tai ainakin siltä se tuntuu. Turvapaikassani joku rikkoo illuusioni maailmasta, jossa ystäväni ovat turvassa. Sydäntäni raastaa. Vittu, kun ärsyttää, kiukuttaa ja ahdistaa. Miten on mahdollista, että näin tapahtuu? Vittu, kun ihmiset ei ymmärrä. Huoh.
Maailma ei ole vieläkään valmis, ei lähelläkään. Siksi täytyy tehdä vielä töitä. Ja minähän aion tehdä töitä, niin helvetin paljon töitä, ettei yhdenkään maailman ihmisen tarvitse kokea mitään tällaista minun turvapaikassani, jonkun toisen turvapaikassa tai MISSÄÄN muuallakaan.
Kvarngrundet. Minun turvapaikkani. Marisan vieressä, siinä, missä tapasin kerätä meripihkaa kallion koloista. Nuo pienet keltaiset kukat. En vieläkään muista niiden nimeä, mutta ne ovat niin keltaisia, että hymy kohoaa väkisinkin poskipäilleni. Nuo pienet keltaiset kukat.
Här känns det hemma.