Nukuin tänään kolmen tunnin päiväunet. Kävin iskällä syömässä, ja ruokakoomaisena palatessani, mua väsytti edelleen. Menin sänkyyn jo yhdeksän aikaan, juttelin muutaman tärkeän ihmisen kanssa ja katoin YouTubesta videoita America’s Got Talentin Golden Buzzers -hetkistä. Nyt kello on jo yli puolen yön, mutten saa nukuttua. Mun sisällä kuplii niin monen monta ajatusta. Yritän saada niitä koottua, mutta se on vaikeeta. En oikein tiedä, mistä aloittaa.
Olin tänään sijaisopettajana ykkösluokkalaisille. Lapset kolahtaa mulla jonnekin todella syvälle. Opettajat ja lasten kanssa millä tahansa tavalla työskentelevät aikuiset kolahtaa mulla jonnekin todella syvälle. Lasten vilpittömyys, aitous, rehellisyys. Aikuiset, jotka tekee töitä sen eteen, että lapsilla on hyvä olla. Niissä on jotain, mitä on hankala pukea sanoiksi. Haaveilen toisinaan siitä, että mä voisin perustaa lastenkodin, mihin voisi tulla turvaan. Silloin tällöin haaveilen myös siitä, että voisin olla jotain samanlaista kuin äiti Amma. Sellainen ihminen, jonka halauksesta ja läsnäolosta saa voimaa. Mä en tiedä haluanko biologisia lapsia, mutta haluan olla äidinomainen hahmo niille, jotka sitä tarvitsee. Haluun voida olla ihmisille inspiraatio ja antaa voimaa, kuunnella ja ymmärtää, olla hyvä.
Mietin, voinko olla hyvä, jos joskus oon ollut paha. Uskon kyllä anteeksiantoon, mut uskooko muut? Saanko mä anteeksi niiltä, joille en aina oo ollut hyvä? Vuonna 2011, kun olin 12-vuotias, mun luokkakaveri koki, että olin kiusannut häntä. En ollut kokenut asioita samoin, enkä tarkoittanut pahaa, mut olin satuttanut häntä. Yläasteelle hän ei halunnut mun kanssa samalle luokalle. Sovittiin silloin asiat ja muutamaa vuotta myöhemmin, juteltiin asioista vielä lisää. Pyysin monta kertaa anteeksi, mutten tiedä sainko koskaan aidosti. Vuonna 2012, kun olin 13-vuotias, varastin kaupasta. Ensimmäinen kerta oli vahinko, mutta seuraavat ei. Olin siihen aikaan rehellisesti koukussa varasteluun. En koskaan jäänyt kiinni, mutta kerran meinasin jäädä ja silloin lopetin. Vuonna 2013, kun olin 14-vuotias, olin rakastunut ja kerran uhkasin mun tunteiden kohteelle, että hyppään parvekkeelta, koska meillä oli riita, tai jotain. En ihan muista. Oikeesti, en koskaan ollut aidosti itsetuhoinen, enkä seissyt parvekkeella aikeissa hypätä, niin kuin hänelle väitin. Säikäytin silloin mulle edelleen rakkaan ihmisen uhkailemalla itsetuhoisuudella ja sitten jättämällä viesteihin vastaamatta. Se satutti häntä. Oon varmasti myös muilla tavoin muissa tilanteissa satuttanut ihmisiä. Se tuntuu pahalta. Sen takia pelkään, etten ehkä koskaan voi olla niin hyvä kuin haluaisin.
No sitten on myös muita asioita, jotka mua mietityttää tähän kellonaikaan. Musta tuntuu ensimmäistä kertaa vuosiin, että asiat alkaa olla järjestyksessä. Tiedän, mihin suuntaan haluan mennä ja kehittyä. Samaan aikaan mun pää on täynnä kysymyksiä.
Miten voisin auttaa mun rakasta ystävää, joka voi huonosti ja antaa päiviensä valua läpi sormien itkien ja nukkuen?
Miksi mun on niin hankala pitää omista itselleni tekemistä lupauksista kiinni, kun ennen mulla oli ihan superhyvä itsekuri?
Mistä tiedän aiotko pitää sun lupauksen, kun muutama kuukausi sitten hylkäsit mut kokonaan ja lähdit toiselle puolelle maapalloa?
Onko mun minuutta myllänneet tuntemukset vaihe vai pitäskö mun kertoa mun ajatuksenjuoksusta avoimemmin esimerkiks mun vanhemmille?
Muun muassa nää asiat valvotti mua tänä yönä. Nyt yritän uudestaan. Kauniita unia.