Pari sanaa ehdokkuudesta. Se on mahtavaa – se opettaa, kasvattaa, auttaa löytämään itsestään uusia asioita, kehittää, antaa, ottaa, vie, stressaa, ahdistaa ja vituttaa.
Ehdokkuudessa on aivan hurjasti hyvää, mutta niistä ikävistä pakettiin kuuluvista asioista ja tuntemuksista ei usein kukaan kerro etukäteen. Vaalikampanjoinnin aikana kokee valtavan paljon onnistumisia mutta niiden rinnalla läiskähtelee märkinä rätteinä kasvoille loputon itsensä perusteleminen ja sen mukanaan tuoma jatkuva itsensä kyseenalaistaminen, riittämättömyyden tunne, univaikeudet, aivojen ylikierrokset ja jatkuvan tarkkailun alla oleminen. Omaa hetkeä ei tahdo saada. Tuntuu, että joutuu tauotta menemään muiden ehdoilla. Huomaamattaan ihminen, joka paasaa aina muille, miten pitäisi mennä omien resurssien mukaan – mennä omilla ehdoillaan – onkin se, joka tanssii tismallisesti muiden pillien tahtiin. Välillä sen vaan täysin unohtaa, että itsellä on vain kaksi kättä, kun tuntuu, että neljästä raajasta revitään kahdeksaan eri suuntaan.
Niin vallattoman ihanaa, kun se onkaan, että ihmiset kyselee sun ajatuksista, haluavat kuulla sun mielipiteitä, arvostavat niitä, ovat samaa mieltä, kehuvat, kannustavat, tukevat sua – on silloinkin muistettava itsensä. Olen ehdolla, mutta mun on silti mentävä mun omilla ehdoilla. Olen ehdolla pestiin, koska uskon, että minä olisin siihen hyvä. Siksi en voi matkalla kohti pestiä kadottaa minua.