Yhdentenätoista joulukuuta, kuukausi liittokokouksen jälkeen, haluan palata tähän. Minuun, ajatuksiini, kirjoittamaan.
Kuukauden päivät ovat kuluneet. Ollakseni rehellinen – ensisijaisesti itselleni – en ottanut vaalitappiota kovin raskaasti. Kiitospuheessanikin pääsin sen sanomaan: vaaleissa ei ole häviäjiä. Vaaleilla saadaan paras lopputulos ja silloin kaikki voittavat. Ja samana päivänä minäkin voitin, tulinhan valituksi liittohallitukseen.
Hassua, miten toisinaan tuntuu luontevammalta ja aidommalta käyttää kieltä, jota en arjessa niinkään käytä. Kirjakieltä. Tai noh, lähinnä kirjakielisiä muotoiluja ja sanavalintoja. Se tuntuu nyt jostakin syystä poikkeavan hyvältä.
Palatakseni edelliseen. Olen äärettömän kiitollinen, onnellinen ja tyytyväinen vaalitulokseen. Lukiolaisia johtaa ensi vuonna uskomaton tiimi. Tiimi, jonka kanssa saan itse työskennellä ja joka on täynnä rakkaita ihmisiä, joista tulee yhteisen vuoden aikana varmasti vielä entistäkin rakkaampia. Kiitos. Se on se sana, jota haen. Se sana, jonka haluaisin sanoa ääneen toistuvasti ja kaikkialla. Kiitos, Suomen Lukiolaisten Liitto. Kiitos, Liittokokous. Kiitos kampanjatiimi ja jokainen tukija. Kiitos Roosa. Kiitos ja kiitos.
Mutta entä nyt sitten? Noh, olen Lukiolaisten liittohallituksen jäsen ensi vuonna, teen töitä Helsingin keskustassa Mäkkärissä, käyn uusimassa ylioppilaskirjoituksia, muutan vihdoin kunnolliseen ensimmäiseen vain minun kotiini – ihan vain itseni kanssa, haaveilen, tuen eduskuntaan pyrkiviä ystäviäni, tutkailen ympäristöäni, havainnoin ja analysoin, pohdin ihmisyyttä, suunnittelen parempaa huomista, kirjoitan. Niin, niin mä olen nyt suunnitellut. Nää asiat tuntuu hyvältä ja siksi aion pitää niistä kiinni. Tästä tulee nyt se, se mistä olen haaveillut ja se, mitä olen itsekseni jo pitkään pitänyt – salassa. Tästä tulee blogi. Blogi tai siis PÄIVÄKIRJA, jota kirjoitan säännöllisen epäsäännöllisesti pääasiassa itseäni varten, mutta toisaalta, tuntuuhan se hyvältä, kun oivaltaa jotain, ja joku saa siitä jotain irti. Tänne jaan ajatukseni. En ehkä kaikesta, onhan tämä internet ja se, mikä tämän erottaa itsekseni itselleni kirjoittamieni tekstien joukosta, on julkisuus. Nämä asiat täällä näkyy kenelle tahansa. Minun kirjojani ei ole muut nähneet. Päiväkirjani.
Sitä tämä on nyt minulle. En tiedä, mitä tämä on sinulle vai onkohan mitään. Se sinun täytyy päättää itse. Tervetuloa.