Hyvät ystävät, tämä on jäähyväiskirjoitukseni Suomen Lukiolaisten Liitolle, jonka tahtiin olen hengittänyt vuodesta 2016 alkaen. Sisältövaroitus: siirappisia kliseitä, suuria tunteita.
1720 päivää sitten Japanissa oli maanjäristyksiä, Paavi Fransiscus vieraili Kreikan Lesboksen saarella ja Lahden Lyseon lukiolla starttasi Water-opiskelijakuntafestivaalit. 1720 päivän aikana muun muassa Donald Trump valittiin presidentiksi, somessa räjähti #metoo-kampanja, Prince Harry ja Meghan menivät naimisiin, Notredamen kirkko paloi ja globaali pandemia pysäytti koko maailman. Siinä on otsikoita vuosilta 2016-2020. Mulle tärkeimpiä uutiskanavia on kuitenkin nyt lähes 5 vuoden ajan ollut erilaiset chatit, joissa on käyty erilaisin kokoonpanoin keskusteluja kaikesta maan ja taivaan, avaruuden ja ikuisuuden välillä, kun vaihtuva jengi sydämeltään Lukiolaisia haaveilijoita ovat jakaneet arkeaan paikallisesti ja valtakunnallisesti.
1720 päivää minä toimin Suomen Lukiolaisten Liitossa. Hahmottaakseen millaisesta ajasta on kyse, voi laskea, että tästä päivästä 1720 päivää eteenpäin on 15. syyskuuta vuonna 2025. Siitä kerron teille tänään, viimeisenä päivänäni varapuheenjohtajana.
Legendan mukaan, alussa oli Kanada, Tehotytöt ja Jari Sillanpää, Päiväkirja: 22.4.2016 “Hotellilla Noah ja minä nukuttiin vierekkäin ja me oltiin myös sen hotellin katolla pussailemassa sateessa. Noah sano mulle suomeks “Emmi sä oot tosi kaunis” ja kysy siel katolla, et “ooksä kylmä”. Noah on tosi sweet, mut se lähtee takas Kanadaan pian. Tutustuin Watereilla myös tosi moniin slälläreihin ja sain paljon uusia kavereita. Ainakin musta ja Hessusta varmaan tulee hyviä kavereita. Musta tulee varmaan muutenkin aktiivinen slälläri, koska se vaikuttaa kivalta hommalta. Iltaohjelmassa tein jotain tosi spontaania. Annoin tuntemattomalle jäbälle mun numeron. Sillon aikasemmin päivällä workshopissa meillä oli sen kaa silmäpeliä. Sen nimi on Jesse Peltomaa ja se asuu Karjaalla. Annoin sille sen numeron, mut se ei koskaan laittanu viestiä. Se ei ees seurannu mua takas IG:ssä. Noh aattelin, et ihan sama, en tapaa sitä kuitenkaa enää ikinä. No vittu kappas keppanaa, kukas muu ku Jesse oli keskiviikkona piirihallituksen kokouksessa, jota menin Matildan kanssa seuraamaan. Oli vitun kiusallista.”Lahtelaisen hotellin katolla, sateessa pussaillen kanadalaisen vaihto-oppilaan kanssa – niin alkoi mun ura Lukiolaisissa. “Musta tulee varmaan muutenkin aktiivinen slälläri, koska se vaikuttaa kivalta hommalta”, tuumin silloin.
Tarinan Jesse Peltomaa, on tänä päivänä mun todella rakas ystävä, vaikka Watereiden jälkeisen viikon Uudenmaan piirin hallituksen kokouksessa kohtaaminen olikin kiusallinen. Siinä kokouksessa mä olin ekaa kertaa tutustumassa Uudenmaan lukiolaisten toimintaan aivan untuvikkona ja siellä käytiin keskustelua lähestyvästä Humppa-risteilystä. Piirihallituksen kuumana perunana oli se, että maksetaanko Humppa-risteily piirikummeille. Avasin suuni ja sanoin jotain tyyliin, että eiks se nyt oo aika absurdia, että maksettais, kun kyseessä on risteily, jonne ne lähtee omaksi ilokseen ryyppäämään ilman vastuuta. Ihme hyvävelikerho, ajattelin. Jos joku untuvikko olis tullut mun johtamaan kokoukseen pari vuotta myöhemmin laukomaan jotain tollasta, ois saattanu loksahtaa leuka lattiaan.
Seuraavaksi on lokakuinen keskiviikko, Vaskivuoren lukion aulassa on meneillään koulukäynti. Uudenmaan lukiolaisten puheenjohtaja Gurmann Saini ja nurmijärveläinen lukiolainen Lauri Vallo jututtavat kevään Watereilta tuttua sanavalmista lukion tokaluokkalaista, joka oli sitä mieltä, että SLL on hänen makuunsa liian elitistinen, että sen kummemmin ei kiinnosta lähteä sitoutumaan toimintaan, vaikka kieltämättä tapahtumilla oli ollut ihan mukavaa.
Muutama tuttu vaskivuorelainen oli kuitenkin innostunut SLL:n toiminnasta: Matilda, Venla ja pari muuta tuttua höpötti lähestyvästä Oulun liittokokouksesta. Vaskiksesta haluttiin lähettää edustus, joten opiskelijakunnan hallitus päätti, että jokaisen Oulun liittokokoukseen lähtevän matkat, majoitus sekä ruoat korvattaisiin täysimääräisinä. Ilmanen reissu Ouluun kavereiden kanssa – ei tarvinnu enempää vakuutella.
Ensin käytiin liittokokouskoulutuksella nurmijärveläisessä leirikeskuksessa, jossa kolme tyttöä ystävystyivät ja nimesivät kolmikkonsa Tehotytöiksi. Papu, Pipa ja Poppana, eli Matilda, Emmi ja Reetta, ja viikkoa myöhemmin matkattiin Ouluun läpi yön liittokokousbussilla. Meil oli Yolandan kanssa Vaskivuori-colleget ylpeinä päällämme ja me litkittiin Oatlyn suklaakaurajuomaa.
Oululaisen hotellin käytävillä tutustuttiin uusiin ystäviin, juteltiin ehdokkaiden kanssa ja törmättiin Jari Sillanpäähän sekä JVG:hen. Sunnuntaiaamuna olin lähdössä hotellilta myöhässä. Tiesin, etten ehdi ajoissa kokouspaikalle. Kipitin taksitolpalle, kun yllättäen kasvoiltaan tuttu kolmikko Elli Luukkainen, Auli Piiparinen ja Matin Moradi ilmestyvät viereen ja kysyy, oonko menossa kokouspaikalle. Hämmentyneenä vastaan myöntävästi ja hetkessä oon random uusimaalainen delegaatti taksissa liiton silloisen istuvan puheenjohtajiston kanssa.
Liittokokouksesta innostuneena hain piirihallitukseen vuodeksi 2017, pääsin ja olin yritysyhteistyövastaava. Hoidin vastuualuettani aika huonosti ja kävin lähinnä tapahtumilla ja kamppailin kiireisen arjen kanssa, ollessani piirihallituslaisuuden lisäksi samaan aikaan opkh:n puheenjohtaja, töissä Mäkkärissä ja tietenkin täysipäiväinen lukiolainen. Olikohan kesäkuu, kun avauduin mun stressistä ja ahdistuksesta piirihallitukselle. Mun huoli otettiin vakavasti ja sillon opin, että SLL:ssä on loputon määrä hommaa, mut mun ei tarvii jaksaa tehä kaikkea tai välttämättä mitään, jos se käy mun hyvinvoinnin ja jaksamisen hinnaksi. Vaikka olin jo oppinut elämästä ja maailmasta vähän enemmän, liittotoiminnassa piti eniten mukana ihmiset. Ja edelleen olin nuori ja epävarma ja elättelin toivoa siitä, että kenties tästä yhteisöstä löytyis joku ihminen, jonka kanssa viihtyisin enemmänkin.
Silloin helmikuussa oli Uudenmaan lukiolaisten opiskelijakunnan hallituksille suunnatut kahvit Pauligin huvilalla Helsingissä. Sinne oli kutsuttu yli 40 lukion opiskelijakunnan hallituksen puheenjohtajaa hallituksineen. Me pidettiin settiä liiton toiminnasta. Puhuttiin siitä, miten saatuaan liittoon ensikosketuksen, ymmärtää, mikä siinä on niin mahtavaa ja hurahtaa helposti mukaan. Olin jo sillon heittäytyjätyyppi, joten nokkelana likkana päätin spektaakkelinomaisesti käydä kiertämässä tilassa koskettaen jokaista olkapäälle, että he kaikki sais sen ensikosketuksen ihan fyysisenä (vuonna 2016 koronasta ei ollut tietoakaan, joten tää ehkä aavistuksen kyseenalainen lääppimiskierros, ei ollut ihan niin sopimaton kuin tässä ajassa). Kierroksen aikana mä kuitenkin horjahdin yhessä kohtaa ja kosketinkin vahingossa kahdesti yhden lukion puheenjohtajaa. Kyseisen kanssa skipattiin seuraavilla Syyspäivillä sunnuntaiaamun ohjelma, koska oltiin enemmän kiinnostuneita toisistamme ku jostain aSiAkiRjAwOrKsHoPEiStA. Noh siitäkään ei tullu vuosisadan rakkaustarinaa, vaikka tunnettiinkin isosti.
Vuosi 2018 Uudenmaan lukiolaisten varapuheenjohtajana. Silloin meidän piiritoimikunta ryhmäytyi tavalla, jota en ollut koskaan kokenut missään. Yli parikythenkinen luottamuksen piiri ja puheenjohtajaparina edelleen yksi rakkaimmista ystävistä, eli Vallo, jonka kanssa yhteys kehittyi lähes telepaattiseksi. Tuolloin valmistuin myös ylioppilaaksi ja sen myötä oma todella rakas lukioyhteisö tippui mun ympäriltä, joten ainoaksi yhteenkuuluvuuden tunnetta luovaksi yhteisöksi jäi SLL. Silloin sitouduin toimintaan aivan koko sydämelläni. Mikään ei ollut niin kivaa, kuin liittojutut. Olin niin rakastunut toimintaan, että päätin hakea koko järjestön puheenjohtajaksi. Vuosi paketoitiin piirikokouksessa, jonne kokkasin kaksioni keittiössä 80 ihmiselle makaronilaatikkoa.
5 päivää ennen vaaleja, istuin kahvilla silloisen puheenjohtajan Alvarin kanssa, kun yllättäen mut valtasi tunne siitä, ettei tän järjestön johtopesteistä puheenjohtaja olekaan se, mikä mua kiinnostaa aidosti eniten. Aidommin olin jopa itseltäni salaa haaveillut varapuheenjohtajan paikasta järjestösektorilla, jolla pääsisi järjestämään tapahtumia ja olemaan enemmän yhteydessä järjestön toimijoiden kanssa. Silloin oli kuitenkin liian myöhäistä. En kehdannut enää vetäytyä vaalista tai vaihtaa sektoria, jolle olisin ehdolla. Upealle Roosalle puheenjohtajavaalin hävittyäni, huokaisin salaa helpotuksesta, hain liittohallitukseen vuodelle 2019 ja pääsinkin. Piirin varapuheenjohtajasta liittohallitukseen. Hurjasti isompi vastuu ja ympärillä entistä sanavalmiimpia ja motivoituneempia tyyppejä. Unohtumattomia seikkailuja ympäri Suomen – pääasiassa Jyväskylässä ja Oulussa piirikummina kahdelle ihanalle porukalle. Isoja päätöksiä, mielenkiintoisia tehtäviä, vastuuta tapahtumilla toisensa perään kouluttajan roolissa.
2020. Huhhuh. Riittääköhän, jos totean, että vuonna 2020 oon ollut päävastuussa muun muassa Lukiolaisten tapahtuma- ja koulutustoiminnasta? Muistatte ehkä, kun maaliskuussa eräs perkele rantautui Suomeen? Minäkin, sillä katsoin kädet sidottuna, kun hän asetteli itsensä mukavasti työpöydälleni, levitti pakaransa ja antoi paskan tulla ja levitti sen koko pöytäni lasiselle pinnalle. Hän kärsi kovista vatsavaivoista koko vuoden ja tasaisin väliajoin jatkoi työpöydälleni paskantamista niin toimistolla kuin etätöissä kotona.
Hänen myötään voin toisaalta todeta oppineeni melkoisesti. Suurimmat opit on ollut se, että a) kaikki voi koska tahansa mennä täysin pilalle ja b) kaikesta luultavasti silti selviää. Lähdin tähän vuoteen päässäni valtava määrä visioita, joista valtaosan korona romutti täysin. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei ajoittain oo tuntunut, että multa vietiin “kaikki”. Koronakriisin keskellä vaadittiin innovatiivisuutta ja välillä tuntui, että piti nyhjästä tyhjästä – se vei useampaan otteeseen kaikki mehut. Intohimotyön tekeminen etänä, eli niin, että työt ja vapaa-aika ovat samojen neljän seinän sisällä, ei oikein ole sopinut mulle. Aivot eivät pääse työmoodista pois. Tavallisesti palavereissa etsin inspiraatiota kasuaalista keskustelusta ja toisinaan erikoisista työskentelyasennoista esimerkiksi pöydän alla, mutta etänä vaihtoehdoksi jäi tuijottaa ruutua vahdaten sopivaa hetkeä avata mikrofoni ja toivoa, että yhteys kestää.
Valtakunnallinen ystävien verkosto, miljoona oppia, avarampi maailmankuva, lukemattomat taidot, kokemus ja elämykset. Siinä on asioita, joita SLL antoi mulle. Olis röyhkeetä, että mä en ois antanut mitään SLL:lle takaisin. Siksi poistun hetkeksi mukavuusalueeltani ja menen alueelle, jonne haluan rohkaista muitakin huijarisyndroomasta kärsiviä. Aion nimittäin kertoa joitakin asioita, joita sain aikaan Lukiolaisissa. Toisin sanoen: mitä tänne jää kun mä lähden täältä? Osa näistä asioista on mun yksin kehittelemiä ideoita, valtaosa yhdessä tehtyjä asioita.
-”mitä kuuluu” -koulutus (eli koulutus siitä, miten arjessa pidetään huolta ympärillä olevista ihmisistä)
-”minun käyttöohjeeni” -lomakkeet (eli lomakkeet, joilla voi kertoa asioista, joita muiden on hyvä tietää ja joissa voi opastaa toisia toimimaan, kun itselle esimerkiksi sattuu jotain) toimielinten ja erilaisten hallitusten kausien alussa
-koulutus- ja tapahtumatarjonnan uudistuksen askelmerkit-alkoholiton liittokokous
–#koulutuskeskiviikot ja ensimmäiset etätapahtumat
-asiakirjatyöstön osallistava ja aikaisempi aloitus-asiakirjailtamat, joissa entistä parempia osallisuuden paikkoja
-Telegram-yhteisö, jonne vielä joskus toivottavasti kokoontuu valtava määrä lukiolaisia
-budjetti ehdokkaiden tukemiseen vaalisyksynä
-yhdenvertaisuussuunnitelman linja liittohallituksen puolueettomuudesta liittohallitusvaaleissa
-päätös siitä, että reilujen vaalien periaatteet siirtyy tulevaisuudessa myös vahvasti asiakirjoihin-asiantuntijoiden hyödyntäminen koulutuksien valmistelussa
Lista varmaan jatkuisi, mutta kaikesta on niin vähän aikaa, että vielä on vaikea tunnistaa onnistumisia.
Yllä mainittujen jälkeenkin jään SLL:lle velkaa siitä kaikesta, mitä oon täältä saanut. Nyt on aika vihdoin kiittää. Kiitos Ebe, Guru ja Matte, joilla oli kaikkein ratkaisevimmat roolit siinä, että mä alunperin lähdin mukaan. Kiitos UMP 2017 ja -18. Kiitos PTMK 2018, erityisesti Vallo ja Miksu, te olitte mun turvaverkko ja opetitte rakastamaan. Kiitos liittohallitus 2019, te avarsitte mun maailmankuvaa ja opetitte olemaan kova. Kiitos kampanjatiimit 2018 ja -19 tuesta ja uskomisesta, erityisesti Vallo, Petteri, Sara ja Anssi. Kiitos Roosa, Kia ja Antti, jotka annoitte eväät tähän vuoteen ja ootte tukeneet myös sen aikana.Kiitos, työystävät, kun ootte jaksaneet tän vuoden ja kestäneet kaiken. Kiitos ilosta ja naurusta, joiden avulla raskaimpina päivinä on löytänyt uudelleen energiaa tehdä. Erityisesti kiitos rakas järjestösektori, Sanni, Allu, Miltsi ja Ville. Ootte ollut paras tiimi ja opettaneet mulle enemmän, kun pystyn koskaan sanoiksi pukemaan. Myös Matti ja Noora, kiitos aivan kaikesta, mutta erityisesti, että vuodenvaihteessa autoitte mut alkuun. Kiitos piiritoimikunta, rakas ja innostava, sinnikäs supersankarien joukko täynnä mitä uskomattomampia ja ihanampia persoonia. Teidän tahto puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä aina parhaanne on ollut keskeisimpiä syitä sille, että epätoivon hetkillä oon jaksanut aina vielä yhden askeleen pidemmälle. Kiitos liittohallitus, kahdeksan valloittavaa persoonaa, jotka ootte viisaita, rohkeita ja vahvoja. Teidän yhteishenki, vilpitön hyväntahtoisuus ja loppumaton tahto auttaa, salpaa hengityksen. Kiitos, että ootte mun ystäviä.
Adina, Juho ja Heikki. Ninjanorpat. Kiitos jokaisesta päivästä ja yöstä, kiitos siitä, että ollaan voitu aina puhua kaikista tunteista ja olla toisillemme tukena. Kun aikanaan Topeliuksenkadun Kotipizzassa pyöriteltiin meidän nelikolle nimeä, yritin muodostaa meidän nimien alkukirjaimista jotain. Oon pohtinut ja paras sana, mitä siitä saa on EHJA, eli EHJÄ mut äästä puuttuu pisteet. Musta siihen kiteytyy hyvin, et ollaan tän vuoden jälkeen EHJIA, eli ehjiä, mut pari pistettä puuttuu. Voin hakea ne puuttuvat pisteet samalla, kun haen teille kuun ja tähdet taivaalta, sillä ne oon teille velkaa. Kiitos teidän jaksamisesta.
Heikki. En oo tavannut toista ihmistä, joka pystyy ultimaattiseen rauhallisuuteen kaikissa tilanteissa, ennenkuulumattoman kriisin äärellä. Sussa on uskomaton vilpittömyys pyrkiä kahteen asiaan: 1) siihen, ettei kellekään tuu paha mieli ja 2) että tehdään aina yhteisen tavoitteen eteen parhaamme – niin Lukiolaisissa kuin koko yhteiskunnassakin.
Adina ja Juho. Vuos teijän kanssa on ollu yhdyssana- ja kirjotusvirheiden lisäksi loputon määrä tukea, yhteistä oppimista, rakkautta ja vahvuutta.
Juho. Sä oot karismaattisin johtaja, jonka mä oon koskaan tavannut. Seurasin sua ensin vuoden piirikummina ja nyt vuoden työparina. Sun halaus, lämpö ja läsnäolo on ollu mun tän vuoden turvasatama kaikissa myrskyissä. Se sama lämpö kulkee aurana sun ympärillä ja ottaa syleilyynsä jokaisen paikalla olevan, kun sä esiinnyt ja oot sitä, mitä osaat parhaiten – olla ihminen ihmisille.
Adina. Sun kupliva, aurinkoinen ja inspiroiva olemus on vienyt multa täysin jalat alta. Oot opettanut mulle uuden merkityksen ystävyydelle ja keskinäiselle kunnioitukselle. Oot koko vuoden ollut mun oma cheerleader, joka on aina rohkaissut ja kannustanut, saanut uskomaan ja muistuttanut, että oon upea.
Kaikista suurin kiitos kuuluu kuitenkin koko 35-vuotiaalle järjestölle. Tulin Lukiolaisiin rakkaudennälkäsenä 16-vuotiaana suhtautuen liittoon elitistikerhona, autuaan tietämättömänä siitä, miten syvästi mun sydän uppoaiskin tähän järjestöön. Kaikki te ihmiset täällä, te opetitte mulle rakkaudesta – myös rakkaudesta itseäni kohtaan ja vihdoin tuntuu, että tän yhteisön jäädessä taakse oon valmis pärjäämään omillani. Viimeinen sanottavani on tärkein oivallukseni Lukiolaisissa. “Siitä päivästä, kun synnyit, siihen päivään, kun kuolet, sinulla on vain itsesi. Siksi pidä itsestäsi huolta.” Minne ikinä menettekin, tehkää töitä paremman huomisen eteen sydämellä ja innolla, muttei koskaan itsenne kustannuksella.
1720 päivää kanssasi SLL. Kanssasi kasvoin, kokeilin, opettelin rakastamaan, mursin sydämeni ja löysin ystäviä, jotka teippasivat sen uudelleen kasaan. Sinä, täydellisen epätäydellinen alati kehittyvä järjestö, joka olet monessa asiassa askeleen edellä, olit kotini pidempään kuin 4 vuotta. Tarjoamillasi eväillä ja työkaluilla, on nyt mun aika mennä. Identiteettini uudelleenrakentui sinuun, olet ja tulet aina olemaan osa minua. Auringon noustua sinut ottaa syleilyynsä uudet upeat luottamuspestilliset. Aamulla emme ole enää me. Huomenna on enää vain minä ja erikseen sinä. Tulin luoksesi etsien kohdetta rakkaudelle ja huomaamattani rakkaudekseni muodostuitkin sinä. 1720 päivää kestäneessä silmänräpäyksessä tänään on romanssimme viimeinen käyttöpäivä. Kiitos rakas kaikesta. Sinua kannan sydämessäni niin kauan kuin se lyö.
Lukiolaiset 2016-2020, nöyrin, vilpittömin ja sydämellisin KIITOS.
Sydämestäni suodattamattomana
Emmi
Varapuheenjohtaja 2020
Liittohallitus 2019
Uudenmaan piirin varapuheenjohtaja 2018
Uudenmaan piirin yritysyhteistyövastaava 2017
Uudenmaan piirin sitoutumista arpova aktiivi 2016