Lol. En jaksanut kirjottaa ennen uuttavuotta. It is, what it is, bro.
Vuosi vaihtui. Järjestökentän ihmisille se tarkottaa usein myös jonkun luottamuspestin alkamista ja/tai loppumista. Uusivuosi on myös aina se hetki, kun joistain ihmisistä täytyy päästää irti – jossain määrin. Kun ihmisten yhteinen luottamustoimi loppuu, tiet vie helposti erilleen, koska velvollisuudet eivät enää tuo yhteen. Jos toisen ihmisen haluaa tavata, sen eteen täytyy ITSE tehdä töitä. Ja se onkin hankalaa kiireisen ihmisen arjessa. On kymmeniä ja satoja ihmisiä, joihin haluaisi pitää aktiivisesti yhteyttä, mutta se ei vaan ole mahdollista. Se sattuu.
Kun vuosi vaihtui, jouduin tietyllä tapaa päästämään irti mun parhaasta ystävästä (suomi-emmi sanakirja: paras ystävä (subst.) = ihminen, jolle voin luottaa KAIKKENI ja jota rakastan sydämeni pohjasta ja jonka puolesta tekisin mitä tahansa, ei vain yksi henkilö, vaan määrittelemätön ja arvottamaton määrä elämäni tärkeimpiä yksilöitä).
Mun paras ystävä on ihminen, jonka kanssa tein töitä koko viime vuoden. Mun paras ystävä on Lauri. Mun paras ystävä Lauri ja minä oltiin vuoden 2018 ajan työpari, Uudenmaan lukiolaisten puheenjohtajistona. Me haettiin siihen pestiin, koska haluttiin olla työpari maailman parhaassa pestissä. Me päästiin siihen pestiin ja tehtiin yhteinen vuosi UMPissa. 2017 joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna puheenjohtajistojen perinnönsiirtotapahtuma Kapulanvaihdolla, muiden piirien puheenjohtajistot oli kateellisia, koska me oltiin niin paita ja peppu jo silloin, vaikkei yhteinen vuosi ollut oikeasti edes alkanut vielä. Paita ja peppu me oltiin koko vuos – ja ollaan edelleen.
Tuntuu uskomattomalta, kun sulla on päässäsi visio jostain asiasta ja toinen on ajatellut täysin samoin. Tuntuu lämpimältä, kun toinen ei jaksa ja tukeutuu suhun. Tuntuu turvalliselta, kun sä oot rikki, etkä jaksa ja toinen kuuntelee ja korjaa sut. Tuntuu aidolta, kun toinen välillä haastaa sua ja auttaa sua olemaan parempi versio itsestäs. Tuntuu luottamukselta, kun voit suuttua ja tiedät, ettei toinen mee pois. Hymy leviää korviin, kun toinen ilahtuu sun yllätyksestä. Lämpö valtaa koko kehon, kun toinen linkkaa sulle kauniita biisejä, joilla on kaunis sanoma. Kyyneleet kohoaa silmäkulmiin, kun toinen tulee keskellä yötä hinaamaan sun auton korjaamolle. On huojentavaa, kun ei koskaan tarvii olla yksin.
Nyt on 2019. Minä ja Lauri ei olla enää työpari. Ollaan kyllä samassa liittohallituksessa, mutta ei työpari. Minä ja Lauri ollaan edelleen parhaita ystäviä, mutta tuntuu, että toisesta joutuu silti päästämään irti, kun me ei olla enää nimellinen luottamuspestillinen kaksikko. Ystävyys ei silti katoa mihinkään, mutta luottamuspestistä irti päästämiseen liittyvät tunteet sekoittuu ystäviin ja ihmisiin ja uudet asiat jännittää – tuntuu epävarmalta. Onneks voin jutella näistäkin Laurin kanssa.
Kiitos Lauri, kun oot. Oot mulle kaikki kaikessa, aivan loputtoman tärkee – niin kuin hyvin tiedät. Tää teksti tuntuu mulle kuivalta, koska tuntuu, etten saa siihen puoliakaan siitä tunnemyrskystä, mikä on mun pään sisällä, mutta ei se mitään. Once again, it is, what it is, bro.