Elokuun 19. istuttiin Sillbölen kaivoksilla hämärtyvässä illassa. Sovittiin, että huomenna lähdettäis yhessä mökille ottamaan etäisyyttä kaupunkiin ja mieltä painaviin asioihin.
Aamulla sä et kuitenkaan pystynyt lähtemään. Heitin sut himaan ja lähin ite ajamaan landelle.
Sen jälkeen en enää saanut suhun yhteyttä. Maa petti sun alta ja vajosit syvemmälle pimeyteen kuin koskaan aiemmin. Luulin, että olin nähnyt sun pahimmat ajat, mut tästä tulikin sun rock bottom. Parin viikon jälkeen huoletti, kun et vastannut viesteihin. Kun sulle soitti, linjan päästä kuului vaan tasainen tuuttaus. Muutaman viikon kohdalla muutkin huolestuivat, kukaan ei ollut saanut sua kiinni. Viestit meni perille ja soitot hälytti, mut suhun itseesi ei saanut yhteyttä.
Kuukauden kohdalla lähestyin sun siskoa, halusin kuulla, et oothan vielä täällä. Olit sä, olit vaan tosi hajalla. Viikkoja ja viikkoja ja lisää viikkoja. Kuukausia. Muutaman viikon välein kyselin susta sun äidiltä tai siskolta, ettei tarttis pelätä pahinta. Siellä sä olit ja hengitit, mutta olit hajalla. Et pystynyt vastaamaan kellekään.
Koko syksyn soitin sulle viikottain, laitoin viestiä aina välillä. Jossain kohtaa muuttui itsestäänselväksi, ettet vastais, mut ajattelin, et sun on tärkeetä nähdä, et vieläkin sul on ihmisiä täällä. Ettei sua hylätä, vaikka olisit rikki.
Mitä enemmän aikaa meni, sitä useammin ikävä iski ja otti yliotteen. Pyörit mielessä useammin, pienet asiat muistutti susta ja kaipuu pakahdutti rinnassa. Välillä itkin epätietoisuutta, välillä omaa kyvyttömyyttä toimia, useimmiten vaan ikävää. Ajan kuluessa epätoivo alkoi iskeä useammin – sitä oli jatkunut niiiin pitkään. Välillä tuntui epärealistiselta, totuus ja järki eivät kohdanneet.
Joulun aikaan, 4 kuukauden kohdalla, sovin sun äidin kanssa, et toisin sulle joululahjan. Et pystynyt vielä kohtaamaan ketään, mut sun äiti haki multa sun lahjan teidän parkkipaikalta. Juteltiin tovi sun tilanteesta ja meidän jakamasta huolesta. Oltiin monta kertaa puhuttu sun äidin kanssa, et se kyselee sulta, jos vaikka voisin tulla käymään teillä moikkaamassa sua, mut se oli sulle vielä liian ahdistavaa. Elokuun jälkeen olit poistunut kotoa vain kerran äitis kanssa lenkille ja viikottain taloyhtiön saunavuoroon. Muuten olit vaan himassa – kuulemma itkit ja nukuit.
Sitten vihdoin tuli se helmikuinen sunnuntai. Harhailin Kampista kohti Töölöä ja mulla oli paniikkikohtaus, joten laitoin sulle viestiä. Pyysin, et voisin soittaa. Sanoin, ettei tarvii, jos et pysty, mut sun äänen kuuleminen helpottais. Vain kolmen minuutin päästä soitit mulle.
Päivä 166 ilman sua ja vihdoin tavoitin sut. Puhuttiin 20 minuuttia, kunnes tiesit, että pärjään, kun toinen ystävä tuli hakemaan mua Töölön kirjaston edestä. Sovittiin, et nähtäis seuraavana päivänä, vaikka arvelin, ettet ehkä pystykään, vaikka nyt sanoisit niin. Puhelu päättyi lähes loputtomiin ja aavistuksen hysteerisiin “mä rakastan sua” -mantroihin.
Seuraavana päivänä ei vielä nähty, mut pari viikkoa myöhemmin, ystävänpäivänä, tulin tuomaan sulle lahjaa ja päähänpistosta soitin ovikelloa. Sun äiti avasi ja kertoi sulle, et mä olin siinä. 166 päivää ilman sua, kunnes viimein ryömit sun huoneesta ulos mun syliin. Jäin siihen sun kanssa ja vietettiin ystävänpäivä yhdessä.
Sen jälkeen oon taas alkanut saamaan suhun yhteyttä. Ollaan sovittu, ettei tarvii vastata sillon, kun ei pysty, ja silti saa olla yhteydessä, kun pystyy – ilman, että täytyy selitellä tai olla pahoillaan pahasta olosta. Et sä vielä oo oma itsesi, mut pikkuhiljaa sä alat saamaan voimia takasin, niin, et vihdoin saan susta kiinni.