Onhan tää nyt kestänyt, mut nyt alkaa vihdoin tuntua, et osaan keskittyä itteeni ja tunnistaa omia tarpeitani myös kaupungissa. Lapin reissun jälkeen enimmäkseen ahdisti, koska olin siellä saanut ajateltua ja hengitettyä – pysähtyä tärkeiden asioiden äärelle ja kelailtua, mut ei ollut tilaa toimia niiden tunnistettujen ongelmakohtien korjaamiseksi. Nyt on vähän kiire ja stressi hellittänyt niin alan vihdoin pääsemään kiinni niihin ajatuksiin uudelleen ja nyt on tilaa alkaa toimimaan.
Tuntuu se hurjalta, mutta nyt on aika. Tarviin vähän vielä lisää rohkeutta, joten alan toimimaan pienin askelin. Ympäröin itteni paremmilla asioilla, niin, ettei negatiivinen energia enää mahdu mun lähelle ja mun omaan tilaan. Asetan tiukempia rajoja omaan fiilikseen perustaen ja löysään otetta omasta kurkustani, enkä anna vaan asioiden mennä painollaan, vaan osaan paremmin kunnioittaa omia tarpeitani.
Niin ja sit mietin kans, kun sä nyt teit just niinku aattelinkin. Taas meidän syklit kohtas ja löydettiin toisemme pohtimassa jälleen, et pitäskö yrittää vielä, jos oltais mystisestit tällä kertaa valmiimpia. Aina, kun aikaa on mennyt tarpeeksi, me löydetään jostain aina uutta intoa ja tarvetta kuopattujen fiilisten vierestä ja tuntuu, et ehkä tällä kertaa. Joku siinä on ja tavallaan haluisin taas kattoa ja kokeilla. Oho, totapa en muuten ollu aiemmin myöntäny itelleni tai varsinkaan muille. Voi helvetti tai toisaalta hymyilyttää, koska aina tää fiilis saa jollain tosi kieroutuneella tavalla ajattelemaan, et ehkä sittenkin vielä. Kyl on taas miettimistä. Onneks on tilaa, aikaa – tai ainakin tahtoa tehdä niitä itselle – ja voimia tehdäkin niin. Kattellaan.